Vaikka ohi lipuvan Murmanskin harmaa, geometrinen ja likainen ympäristö masentaakin, antaa paikallinen toiminta toivoa oikeansuuntaisesta kehityksestä. Olemme tutustuneet useisiin kymmeniin yhdistystoimijoihin, opiskelijoihin, poliitikkoihin ja kansalaisaktiiveihin, joihin todella toivomme voivamme säilyttää kontaktin tulevaisuudessa. Erityisen positiivinen olen ihmisoikeusjärjestö Humanistic Movement of Youthin ja paikallisten vegaanien suhteen, jotka tuntuivat olevan erityisen tosissaan yhteistyön kanssa. Käyntikortit ja sähköpostiosoitelappuset painavat lompakossa, ja kotiin palattuani alkaa kiitossähköpostien kirjoittaminen sekä jatkotoimenpiteiden stormaaminen.

Kaupunki, jonka jätämme taaksemme, on eri paikka kuin mihin saavuimme. Hiilijunavaunut ja ydinreaktorilaivat ovat saaneet elämän; tarinan ja historian. Ympäristöongelmat ovat todellisia, ja niiden parissa ahertavat ihmiset työskentelevät mahdottomalta tuntuvan mission saavuttamiseksi. Toivon todella, että kontaktit ja vertaistuki antavat paikallisille energiaa. Olemme pohtineet, mahtaako kotimaassa enää kehdata valittaa ihmisoikeusrikkomuksista tai huonosta luonnonsuojelusta.

Junamatkan aikana keksimme hassunhauskoja huononhuumorinvitsejä sekä -pelejä, ja Pietarissa ehditään sählätä jonkin aikaa tavaransäilytyskoppien kanssa (tulos: yksi unohtunut numerokoodi ja 80€ lasku, menetettyjä hermoja, naurua ei-millekään, kaappivastaava, ylempi kaappivastaava ja mekaanikko sekä sekoilua rahanpalautuksen kanssa). Pietari-Helsinki -välillä ymmärsimme lopulta, että olemme oikeasti selvinneet matkasta hengissä, ilman pahempia vastoinkäymisiä, takaisin Suomeen. Matka oli ollut mahtava ja porukka upea, ja tunnelma oli sen mukaista.

***

Vasta Suomessa muille ihmisille asioista puhuessani alan sisäistää Venäjällä kuulemiani asioita – Arkea, jonka keskellä paikalliset elävät. Istun seuraavana päivänä puoluetoimistolla keroitelmassa matkakokemuksiani, ja ymmärrän pikku hiljaa, etten ole elänyt dokumenttia. Olen puhunut miljoonien ihmisten arkipäivästä, kuullut tuhansien ekosysteemien tuskanhuudot, nähnyt epärealistisen ankean arkipäivän. Silti olen saanut toivoa aktiivisten ihmisten ponnisteluista ja innostuksesta. On lähes hupaisaa, miten tarkasti murmanskilaiset toimijat ovat omaksuneet länsimaalaiset arvot ja tavoitteet.

Yritän olla positiivinen kokokaisuuden suhteen. Tiedän, ettei yksi pieni puolueen paikallisyhdistys voi pelastaa koko maailmaa, mutta ehkä tällä kertaa voidaan ”think globally and act globally”. On uskomatonta, miten lähellä mutta silti niin kaukana Venäjä voi olla. Jos kokonaisuuteen voivat vakuttaa pienet teot, haluan olla mukana sysäämässä maailman suurinta valtiota oikeaan suuntaan. Tärkeää on välittää, tietää, levittää tietoa, tehdä yhteistyötä ja olla mukana työntöliikkeessä. Työn tekijöitä saattaa toistaiseksi olla vähän, mutta joukko kasvaa ja, mikä tärkeintä, sillä on reilusti enemmän energiaa sekä tahdonvoimaa kuin muilla!

Matkaryhmä kuittaa

Bellona julkaisi raportin Murmanskin ympäristön tilanteesta 1990-luvun alussa, ja 1995-96 julkaistiin Bellonan toinen raportti. Toinen päätoimittajista pidätettiin jonkin aikaa raportin ilmestymisen jälkeen. Nykyään Bellonalla on Murmanskissa 6 täyspäiväistä työntekijää. Bellona perustettiin Murmanskin ydinvoimaongelmien tiimoilta norjalaisten toimesta, ja siksi toimisto perustettiin juuri Murmanskiin. Myöhemmin toiminta levisi muillekin alueille.

Murmanskissa on paljon tuulivoimaresursseja, ja sitä yritetäänkin edistää. On yritetty rakentaa 200 MW tuulivoimapuistoa, mutta huonojen lakien ja muiden ongelmien takia asia ei edistynyt. Bellonalla on ennen ollu hyvät suhteet paikalliseen kuvernööriin, ja aikaisemmin yritettiinkin edistää uusiutuvien energialähteiden kehittämistä. Uusi kuvernööri ei kuitenkaan ole kiinnostunut ympäristöongelmista eikä halua tavata Belloonaa. Yhdistys on joutunut luomaan uusia kontakteja, mikä on ollut aikaavievää sekä vaikeaa.

Bellonan edustajat kertoivat myös, että duuman asettamat tavoitteen mukaan uusiutuvia energialähteitä pitää olla 4,5% – tämä tavoite huomioon ottaen esimerkiksi Murmanskiin pitäisi rakentaa lisää tuulivoimaa. Nyt uusiutuvien osuus on alle 1%. Uusiutuvien lisäksi viime aikoina erityisiä ongelmia ovat olleet mm. kylmän sodan vaikutus, ydinvoimasukellusveneet, veden saastuminen Kola-lahdessa, ydinjäte ja luonnon saastuminen. Erityisesti ydinjäteongelman hoitaminen vie yhdistyksen aikaa.

Bellonan raportti ydinvoimasta on tuonut esille paljon uutta tietoa, ja rahoitusta on saatu erityisesti ulkomailta. Neuvostoliitto peitteli aikoinaan ongelmia, ja jos Bellonan raporttia ei olisi julkaistu, tilanne olisi todella huono. Ongelmana on kuitenkin yhä, että Murmanskin edustalla laivoissa on ”ydinpolttoaineeksi” tituleerattavaa todella varallista ydinjätettä. Mitä kauemmin veneet ovat vedessä, sitä suurempi on onnettomuusriski. Kukaan ei halua ottaa ongelmasta vastuuta, ja viivyttely voi johtaa katastrofaalisiin seurauksiin.

Bellona on yhdessä muiden yhdistysten kanssa yrittänyt saada uusiutuvia energialähteitä Murmanskin alueelle 20% vuoteen 2020 mennessä. Työryhmä teki töitä, mutta kun kuvernööri vaihtui, ei uusi halunnut tehdä yhteistyötä yhdistykden kanssa, ja kaikki työ pitää nyt aloittaa alusta. Bellona yrittää pitää yllä suhteita öljy-yhtiöihin ja saada niitä ottamaan ihmisten mielipiteet huomioon sekä noudattamaan ympäristösäädöksiä. Alueella ei kuitenkaan kuulemma ole niin paljoa öljyprojekteja kuin voisi kuvitella.

Ilmastonmuutos on uusi teema Venäjälle, ja Kööpenhaminan ilmastokokouksen Cop15:n jälkeen on tehty ensimmäinen ja ainoa sopimus asiaan liittyen. Osa kansasta ja poliitikoista ei usko ilmastonmuutokseen, mikä on suuri ongelma. Aktiivisuutta ei ole paljoa, ja ongelmasta ei myöskään juuri puhuta. Tietoa on vasta alettu jakaa, ja myöskään journalistit eivät tiedä ilmastonmuutoksesta. Erilaisia tutkimuksia asian tiimoilta on tehty, ja jonkin verran yhteistyötä yliopistojen, koulujen, yritysten yms kanssa on saatu juurrutettua. Yleisesti ottaen ilmastonmuutos on erittäin vaikea asia – presidentti myöntää ongelman olemassaolon, mutta hallintoalueiden kuvernöörit välttämättä eivät. Venäjällä Kööpenhaminan ilmastokokoukseen suhtauduttiin huonosti, asiaan liittyi paljon öljy- ja ydinvoimalobbausta. Energiatehokkuus on Venäjällä ok, mutta uusiutuvat eivät ole kiinnostuksen kohteina.

Jabloko ei ole duumassa, ja pienenä puolueena toimiminen on hankalaa. Jablokon näkökulma on, että eduskunnassa tehdään päätöksiä jotka ovat vastoin kansan tahtoa. Yksi suurimmista puolueen saavutuksista oli, kun Baikal-järven rannoille oltiin rakentamassa öljyputkea; Jabloko sai aikaan muutoksen ohjelmaan, ja putki saatiin kauemmas järvestä. 2000-luvun alussa Jabloko oli duumassa, jossa käsiteltiin lakia koskien ydinjätteen tuontia ulkomailta ja jälleenmyymistä. Jablaka ja kansa vastustivat lakia, mutta muut puolueet kannattivat. Lain läpimeno oli epäonnistuminen Jablakalta, mutta ainakin se oli ainoa puolue, joka vastusti julkisesti ja avoimesti. Nykyään tiedetään, että johtajat saivat hankkeesta paljon rahaa ja koko lakimuutos johtui siitä.

Jablaka laitettiin ahtaalle muiden puolueiden toimesta, ja pikku hiljaa se työnnettiin pois duumasta ja ministeriöistä. Venäjällä on vaikea laki puolueiden rekisteröimisen suhteen – jos puolue ei ole parlamentissa, sen toiminta on vaikeaa. Pienet puolueet katoavat tai yhdistyvät usein. Venäjän duumassa on tällä hetkellä vastakkainasettelullinen tilanne, ja Jablokon mukaan on mahdotonta ennustaa, miten valtasuhteet muuttuvat. Vaikka Jabloko katoaisi, ovat he ylpeitä että olivat olemassa ja saivat muutosta aikaan. Puolueen mukaan he estivät Venäjää menemästä takaisin neuvostoaikaan tai täydelliseen diktatuuriin kun olivat duumassa.

Jablokon periaateohjelman pääteemat ovat ihmisoikeudet, julkisen kontrollin kritisoiminen ja vapaat markkinat – puolue katsoo olevansa eurooppalaisia sosiaaliliberaaleja lähellä. Ledebevin mukaan Jablaka vastaa ihmisten käsitystä, ihmiset eivät vain tiedä sitä. Jablokolla ei ole pääsyä massamediaan, joten se ei voi kertoa periaatteistaan ihmisille. Puolue on heikoilla, mutta muutosta saattaa olla tulossa. Ledebevin mukaan 15% tekee äänestettäessä päätökset, kun muut päättävät ketä tukevat sen mukaan, ketkä ovat vallassa ja ketkä on jo valittu. Siksi on vaikea sanoa, mikä Jablokon kannatus on. Suurin osa kansasta tukee puolueen ohjelmaa, mutta se ei tarkoita, että he äänestäisivät vaaleissa. Johtavilta puolueilta tiedetään, mitä odottaa. Koska Jabloko on pieni ja uusi puolue, ei voida tietää, mitä siltä odottaa – siksi sitä ei äänestetä. Vallassa olevia puolueita siis ylläpidetään.

Venäjän (Jablokon mukaan epädemokraattisen) lain mukaan puolue rekisteröidään, jos sillä on 15 000 jäsentä sekä puolilla hallintoalueilla edustajia valtuustoissa ja jokaisella näillä alueella 500 jäsentä. Jablokolla on 65 000 jäsentä, Murmanskissa 270. Osa jäsenistä lähtee muihin puolueisiin, ja myös uusia on tulossa, muttei yhtä paljoa kuin mitä lähtee. Vaihtoehtopuolueeseen kuuluminen saattaa vaikeuttaa esim. työhönottoa, siksi puolueeseen liittymistä harkitaan kauan. Vihreä yksikkö tekee yhteistyötä kansainvälisten vihreiden kanssa ja osallistuu kansainvälisiin seminaareihin.

Jablakassa useita näkökulmia ydinvoimaan; vastaan ja puolesta. Asiasta keskustellaan, ja noin puolet jäsenistä on sitä mieltä, ettei ydinvoimaa voida välttää ja että ydinvoimaloiden turvallisuuden korostaminen on tärkeintä. Puolet vastustavat ja ovat sitä mieltä, että vanhat voimalat pitäisi sulkea ja uusia ei rakentaa. Ydinvoimayhtiö Rosatomilla on suuri vaikutusvalta Moskovassa ja muilla alueilla. Yhtiön vaikutus mediaan on suuri, ja se on tehnyt suoria sopimuksia esim. siitä, millaisia uutisia ydinvoimasta tehdään. Rosatomin lähestymistapa on aggressiivinen: uusia voimaloita pitää rakentaa. Venäjän presidentti ja pääministeri tukevat Rosatomin hankkeita: Niissä liikkuu paljon rahaa, ja kun pääjehut tukevat hankkeita, kansakin hyväksyy ne. Rosatomin toimintaa pitäisi Jablokon mukaan kontrolloida, ja sillä ei pitäisi olla niin suurta valtaa mediaan. Jablaka yrittää saada voimaloiden rakentamisesta ja toiminnasta niin ympäristöystävällistä ja turvalista kuin voi olla.

Jablokon mukaan kansan mielipidettä ei oteta huomioon päätöksiä tehtäessä. Jos päätös tehty Moskovassa, sama päätös tehdään hallintoalueilla siitä huolimatta, mitä ihmiset ajattelevat. Esimerkiksi ydinjätteestä on tehty ohjelma, jota kansalaisjärjestöt kritisoivat, mutta kommentteja ei ole otettu huomioon alueen duumassa Murmanskissa. Alueet eivät voi kieltäytyä, jos Moskovassa päätetään dumpata sinne ydinjätettä.

Yhteistyö Humanistic Movement of Youthin kanssa vaikuttaa lupaavalta. Pohdimme edustajien lähettämistä ensi kesän leirille, jonka aiheena ovat ääriryhmät ja -aktivismi, sekä pohdimme erilaisten yhteisten kampanjoiden teemoja. Suvaitsevaisuuden saralla huomattiin löytyvän paljon samankaltaista tehtävää, ja tarkemmin mietimme ainakin sarjakuvaprojektia tämän aiheen tiimoilta. Englanninkielinen blogi toiminnasta auttaisi ideoiden vaihdossa. Olisi myös upeaa voida järjestää seminaari Venäjän ihmisoikeustilanteesta ja saada kuvioon sotkettua myös EU – ja mahdollisuuksien mukaan joku murmanskilaisista aktiiveista.

Vegaanityöryhmä oli myös ollut tehokas kokouksensa aikana. Lähinnä oli puhuttu siitä, mitä kampanjoita Oikeutta Eläimille ja Vegaaniliitto Suomessa ovat toteuttaneet. Esillä olivat esimerkiksi Kasviskekkerit, Vegfest, kasvisruokakurssit, kouluvierailut, tehotuotantokampanjat ja turkustarhauskampanja. Venäläiset aikovat kääntää esitteitä venääksi, ja toimintaa yritetään saada Murmanskissa vakiinnutettua. Innostusta ainakin Vegfestin järjestämiseen heräsi.

Humanistic Movement of Youthin toimistolta riensimme keskustaan Murmanskin museoon, jonne Sonja oli hankkinut meille saamelaisen oppaan kertomaan Murmanskista ja omasta kulttuuristaan. Allekirjoittanut yritti kerätä rohkeutta kysyä museovirkailijalta takomapuristimen toiminnasta (ks. aikaisempi bloggaus), mutta ihan niin pitkälle ei kuitenkaan menty. Tutustuimme vanhoihin ja uusiin saamelaisiin esineisiin sekä tapoihin ja karttoihin, joissa näkyivät muun muassa Murmanskin edustalla pohjoisessa olevat saaret, joilla tehdään ydinkokeita. Museossa oli outo tapa lainata Leninin sanomisia joka näyttelyhuoneessa.

Tarkemmin Jabloko-puolueen vierailusta seuraavassa postauksessa.

Patsaan luo kuljettiin nuoren englanninopiskelijan Dashan opastamana Trollikalla. Nopeat-syövät-hitaat-eivät -mentaliteetilla mustahiuksinen ja mustiin pukeutunut nainen, jolla oli viisisenttiset kirkkaan keltaiset kynnet, työnsi allekirjoittaneen sivuun saadakseen yhden istumapaikoista. Nainen osoittautui Dashan ystäväksi, joka lupasi opastaa meidät patsaalle. Patsas muistuttaa vierailijoita sotilaista, jotka vuosina 1941-1945 taistelivat suuren ja mahtavan neuvostoliiton riveissä. Patsas itsessään oli vaikuttava. Valtava parikymmentä metriä korkea sotilashahmo, jonka aseen rinnalla kalpenevat nykypäivän transformerssitkin. Ikuisen tulen eteen oli aseteltu nippu punaisia ruusuja, ja patsaan jalustaa vasten kranssikukka-asetelmia. Kuten alhaalla kaupungissakin, oli lumi myös Aljoshalla tummanharmaata.

Näkymät tasanteelta olivat upeat. Suuri osa Murmanskia, atomienergialla toimiva Lenin-jäänmurtaja, jäämeri sekä Murmanskin alueen vuoristoa avautui tuntemattoman sotilaan eteen. Ihaillessamme monumenttia ja maisemia alkoi ilma näyttämään painostavalta, ja vettä ripotteli, joten laahustimme takaisin. Menimme kahvilaan, jossa tapasimme mm. erään saamelaisen, Oskun vaimoineen sekä Maxin. Etevällä venäjän taidoilla Aapo tilasi itselleen neljän lätyn asemesta neljä lautasellista lättyjä ja allekirjoittanut sai drinkkinsä kylkeen kaksi lasillista kolaa, kun olisi halunnut vain yhen ison kolan. Paikan savuisuuden vuoksi vaihdoimme toiseen, jossa ensimmäisen kerran kilistettiin lasia venäläisellä vodkalla, Ruskij Standardilla.

-Timo Alanko

“Humanistic Movement of Youth” -järjestö harjoittaa ihmisoikeus- ja suvaitsevaisuuskasvatusta Murmanskin alueella ja järjestää tätä tarkoitusta varten mm. kesäleirejä, nuorisofestivaaleja, elokuvanäytöksiä, taidenäyttelyitä ja monenlaisia erilaisia projekteja. Järjestöllä on myös pidempaään jatkunut, aiemmin “demokratiakouluksi” kutsuttu mutta nyttemmin nimensä “kansalaisoikeusakatemiaksi” vaihtanut nuorten koulutusprojekti, jonka alla on järjestetty lukuisia erilaisia tapahtumia.

“Humanistic Movementof Youth” on mm. tuonut esiin kaupunkitilan ja sen asukkaiden mielenterveyden välisiä yhteyksiä “The absurdity of everyday life” -kampanjassaan. Kampanjassa pohdittiin, miten kaupunkitila voitaisiin ottaa asukkaiden haltuun ja miten siitä saataisiin tehtyä myönteisempi, sekä luodattiin ihmisten kokemuksia ja mielikuvia kaupungista ja työstettiin näiden pohjalta vaihtoehtoisia kaupungin karttoja.

Järjeston yksi keskeisista ongelmista täallä hetkella on, ettei heillä ole joukossaan ihmisoikeuskysymysten asiantuntijaa. Tämä ymmärrettävästi hankaloittaa varsinaisen ihmisoikeustyön tekemistä.

“Humanistic Movementof Youth” pyrkii hakemaan itselleen yhteistyökumppaneita samoja asioita ajavista ulkomaalaisista järjestöistä. Kontaktit rajojen yli antavat järjestölle mahdollisuuksia ajatusten, ideoiden sekä toimintatapojen keskinäiseen vaihtamiseen ja auttavat näin toiminnan kehittämisessä sekä tehostamisessa. Järjestön edustajien mukaan ne myös antavat järjestön jäsenille luottamusta jo pelkällä olemassaolollaan, kun he tuntevat, etteiväat ole yksin asiansa kanssa.

Tiistaina on vuorossa uusi tapaaminen järjestön edustajien kanssa – tällä kertaa koetamme muistaa tehda muistiinpanoja itse keskustelunkin aikana.

-Mauno

Kansanperinteiden jälkeen suuntasimme jälleen PiMin toimistolle, jossa katsoimme dokumenttielokuvan ydinvoimasta ja ydinjäteongelmasta Murmanskin lähistöllä. Filmin katsominen oli sydäntäriipaisevaa. On vaikeaa yrittää suhtautua materiaaliin, jota on tottunut näkemään YLEn kaukaisena ajankohtaisdokkarina, kun aihe täkäläisille on niin iholla – kaikissa merkityksissä. Ehdimme keskustella ydinjäteongelmista valitettavan vähän, ennen kuin PiMin jokaviikkoinen kokous aloitettiin. Ehdimme mainita Suomen Äänestä ydinvoima historiaan -kampanjasta, mutta palaamme asiaan toivottavasti vielä jälkeenpäinkin.

Venäjän ympäristöongelmiin on hankala suhtautua. Toisaalta vaikeimmat asiat on helpompi ottaa vastaan huumorilla, sillä omat vaikutusmahdollisuudet kokonasuuteen tuntuvat naurettavan pieniltä. Toisaalta taas on ihanaa jutella asioista tosissaan yhdistystoimijoiden kanssa ja koettaa keksiä yhteistyötapoja, joiden avulla täkäläistä toimintaa voisi tukea. Ydinvoimakysymys on hyvä esimerkki täkäläisistä toimintatavoista: Kansalaisista arviolta 78% vastustaa ydinvoiman lisärakennusta, mutta duuma ei pahemmin venäläisten mielipiteitä kysele. Hallitus valitsee kaupunkeihin virkamiehet, joilta ydinvoimamielipide tämän jälkeen tarkistetaan. Mahtavaa demokratiaa. Toisaalta myös usealla venäläisellä on ”antaa olla” -asenne: Hallitus on olemassa, jotta he saisivat päättää asioista.

Toimistolta siirryimme keskustaan ja syömään ravintolaan, jossa ruokalistalla mainituista annoksista tarjolla ei ollut puoliakaan, jossa ei ymmärretty englantia ja jossa ruuan saapuminen pöytiin kesti tunnin. Hetken apatian ja lopunajan hysterian jälkeen lähdimme ostamaan lippuja takaisin. Ei riittänyt, että ostaminen oli venytetty näin pitkälle – Lisäksi jännityksen ilmapiiriä loi rikkinäinen pankkikortti ja sen unohtunut salasana. Liput kuitenkin saatiin kuin saatiinkin ostettua, ja lähdimme katsastamaan Murmanskin sataman. Kaupungissa on erityisesti tänään pyörinyt useita poliiseja, joiden läheisyydessä kannattaa olla puhumatta suomea. Saattaisimme joutua ongelmiin esimerkiksi, jos ottaisimme osaa mielenilmaukseen kun viisumissa lukee maahantulon syynä ”turismi”.

En ole eläissäni nähnyt niin paljon junavaunuja kuin matkalla satamaan. Lisäksi jokainen vaunu oli täynnä hiiltä, ja lumihanki lähistöllä (kuten muuallakin Venäjällä) oli ankean harmaa. Murmanskin satamassa meitä tervehti Lenin-niminen laiva, joka sai energiansa sisällään puksuttavasta ydinreaktorista. Sataman metalliaitaan tullaan perinteisesti häiden yhteydessä jättämään hääparin nimillä varustettu lukko, jonka avaimet heitetään laivaa ympäröivään lahteen. En osaa päättää, onko tämä ele mielestäni kaunis vai äärimmäisen surullinen.

Lopun iltaa vietimme kantapaikan arvonimen saaneessa ravintolassa, jossa tutustuimme jälleen uusiin venäläisiin. Osa porukasta jatkoi yöpymistä hotellissa, kun taas neljä uskaliasta (lue: pihiä) lähti toimistolle nukkumaan. Odottelimme bussia toimistolle jonkin aikaa, mutta kun huomasimme, ettei se ole tulossa, tilasimme taksin (viideltä hengeltä n. euro/lärvi). Tinkiessämme eri takseista pohdimme, miten sanoa venäjäksi ”Kuka ottaa kahdellasadalla?”. Lopulta löysimme kuitenkin kelvollisen hintaisen taksin ja pääsimme onnellisesti toimistolle.

Lenin-laiva (including ydinreaktori) Murmanskin satamassa

Hääparien jättämiä lukkoja Murmanskin satamassa

Hiilivaunuja Murmanskin rautatieasemalla

Loppukevennykseksi menomatkalla junassa kuultua: ”Täällä on untuvatyynyt… Mä oon allerginen.” ”Ja mä oon vegaani!”

Murmanskin satamaa ja maisemia

Lauantaiaamuun mennessä kolmella yhdeksän hengen porukastamme on oksennustauti. Saavuimme Murmanskin juna-asemalle kuudelta aamulla, ja suomalainen vapaaehtoistyöntekijä Sonja odotteli meitä asemalla (Kysyttäessä venäläismummolta, onko vaunussa suomalaisia, oli vastaus kuulunut: ”Voi, kyllä kyllä”). Kuuden tunnin kevyiden torkkujen jälkeen neljäskin porukastamme oli sairastunut, joten lähdimme viidestään Sonjan kanssa PiMin toimistolle toiselle puolelle kaupunkia.

Murmanskista havaitsee ensimmäisenä 70-lukulaiset neuvostokerrostalot, harmaan lumen, savupiiput ja vuoristoisen maaston. Ilma tosin on raikkaampaa kuin Pietarissa, jossa nenäliina muuttui niistäessä mustaksi. Täällä joukkoliikenne maksaa samat 12-15 ruplaa (30-38 senttiä) kuin Petroskoissakin, ja liikkuminen hoidetaan minibusseilla tai johdinautoilla. Itselleni on muutamaan otteeseen huudeltu djeevuskaa perään, kun olen unohtanut passini hotellin respaan, seissyt minibussin liikkuessa tai pessyt hampaita rautatieaseman vessassa. Harashoolla, spasiballa ja isvinjitellä (hyvä, kiitos, anteeksi) pärjää yllättävän hyvin. Apteekista saatiin ostettua hiilitabletteja ilman minkäänlaista yhteistä kieltä.

Sonja on hoitanut aikataulumme ja ohjelmamme upeasti. PiMin toimisto (jossa pääsi myös nettiin!) osoittautui yllättävän viihtyisäksi, ja myös yhdistystoimijat ovat äärimmäisen vieraanvaraisia. Meille esiteltiin PiMin toimintaa, ja saimme myös itse kertoa suomalaisesta yhdistystoiminnasta. Vaikka Venäjän ongelmat ovat huomattavasti hankalampia kuin omamme, oli lähes ilahduttavaa huomata, että soudamme ja huopaamme paljolti samassa veneessä: Agendalla oli niin ilmastonmuutosta, ydinvoimaa, uusiutuvia energialähteitä, eläintensuojelua, GMOta, jäteongelmia kuin ihmisoikeuksiakin.

Paikallisilla aktiiveilla on ollut toiminnassaan ongelmia viranomaisten kanssa. PiM ei saa rahoitusta valtiolta, sillä valtio ei halua rahoittaa toimintaa, joka kritisoi valtiota. Mielenosoitusten yhteydessä nuoria on pidätetty, ja myös ulkomailta tulleita yhdistystoimijoita on uhkailtu sakoilla ja vankilalla. Toiminta on silti ihailtavan aktiivisen oloista: on seminaareja, leirejä, mielenilmauksia, kouluvierailuita, flaierien jakamista, poliitikkojen tapaamista ja tiedoittamista. Kontrasti harmaan loskaisen kaupungin ja nuorten tavoitteleman maailman välillä on hurja. Ihmettelen, miten toimintaa jaksaa jatkaa ilman sen suurempia onnistumisia.

Toimistovierailun jälkeen pyörimme hetken kaupungin lähiössä ja jatkamme nuoriin tutustumista. Vaikka vanhempi väki Venäjällä ei englantia pahemmin olekaan osannut, puhuvat useimmat pimiläisistä hyvää englantia. Illemmalla ruuan ja kaljan äärellä jutellaan perheväkivallasta, sukujuurista, Yo-kylän itsemurhayksiöistä ja koulutuksesta. Tautiset matkaajamme ovat viettäneet päivän hotellilla, ja ovat hengissä ainakin kun saavumme takaisin hotellille yömyöhään.

PS. Kyllä täällä reippaasti ydinvoimaloitakin on.

Saamme matkan aikana yhden ainoan juttukaverin, joka paljastuu humalaiseksi venäläiseksi. Hän kertoo olevansa yksinäinen Murmanskissa, kun kaikki hänen ”baabuskansa” ovat jossain muualla. Mies kertoilee useamman kymmenen minuuttia tarinoita siitä, miten hän on ollut Suomessa käymässä, ja haluaa meiltä Suomen Kuvalehden muistoksi. Vastalahjana saamme jonkinnäköisiä liha- ja kanapussikeittoja. Lopulta kaveri kyllästyy meihin ja lähtee etsimään uusia juttukumppaneita. Myöhemmin Murmanskin asemalla näemme saman miehen, joka tervehtii iloisesti ja on näköjään löytänyt yhden baabuskoistaan.

Kello yhdeksään mennessä ilta on pimentynyt, ja keksimme erinäisiä tarinoita lauseiden ja kuvien muodossa. Paikallinen tapa tuntuu olevan, että junassa istutaan hiljaa eikä ainakaan hymyillä. Huutavia turisteja katsotaan paheksuen, ja myöhemmin saimme kuulla, että venäläinen tapa osoittaa kunnioitusta on tuijottaa hiljaa. Itse emme tainneet aivan yhtä kunnioittavia olla. Hymyileviä ihmisiä saatetaan kuulemma pitää vajaina, joten toivottavasti mölyämisemme laitettiin idiotismin piikkiin.

Olemme matkan aikana välillä pysähtyneet pienemmissä kylissä (mm. Vienan Kemi), joissa vastaan on juossut koiria ja joiden talot ovat jotakuinkin tarkalleen sellaisia, kun vain venäläisten pikkukylien talojen voi kuvitella olevan. Vaikka ulkona onkin ankeaa, on turistiryhmällämme ratkiriemukas matka. Eräs suurimpien huvitusten lähteitä oli vieressä seisovan junan kyljessä kyrillisillä aakkosilla kirjoitettu teksti ”Kuspaskaja”. Illalla keksimme pitää junavaunubileet kahden vaunun välimaastossa sijaitsevalla tupakkapaikalla. Vaunurouva saattoi hämmästellä diskotansseja junaradan palkkien kolinan tahdissa tai yrityksiä saada yläpeteihin kaiteita (”Minä – tanko – sänkyyn”).

Coffee to go:n siivittämänä lähdimme kävelemään Nevski Prospekt -pääkatua. Aikaa Pietarissa oli kahdeksisen tuntia, joten ehdimme kävellä kaupungin pisimmän kadun päähän ihailemaan Palatsiaukiota, sillä sijaitsevaa Talvipalatsia ja Iisakin kirkkoa. Ensimmäinen kohde paljastui paikallisten suosimaksi footbag-kentäksi ja yleiseksi ajanviettoalueeksi. Väkisin mieleen nousi kotikaupungin toriparkkipäätös: Kappas vain, Venäjälläkin osataan rakentaa viihtyisä tori ilman, että sen alle pitää saada autoja! Kumma, ettei Turussa ole tähän mennessä tunnuttu osaavan.

Iisakin kirkon edustalla oli pakko ottaa kuva koko porukasta – Ihan vain jotta voisin laittaa kuvatekstiksi ”Turren Murmansk-matkaa rakennettiin kuin Iisakin kirkkoa”. Pietarin metroverkosto tuli myös muutaman tunnin aikana yllättävän tutuksi, mutta kertaakaan emme eksyneet esimerkiksi väärään metroon. Matkaopasta lienee tästäkin kiittäminen. Ennen junaan nousua ehdimme viettää mukavan tunnin rautatieaseman kahvilassa, jonka takahuoneesta löytyi yllättäen papukaija. Edelleenkin kahden tunnin yöunien jäljiltä päädyimme kehittelemään kaksoisyhdyssanoja, kaatamaan tuoleja ja kikattamaan kaikessa suomalaisuudessamme.

Yöjunassa Pietarista Petroskoihin aika kului ensimmäisiä vodkia maistellen, lähemmin venäläiseen keskusteluoppaaseen tutustuen (tästä bloggauksen otsikko) ja nukkumiseen valmistautumiseen. Junavaunumme oli jaettu noin kymmeneen kuuden hengen loossiin, joihin saimme lakanat. Aamulla radio pärähti soimaan tuntia ennen Petroskoihin saapumista, ja seitsemältä seisoimme pimeällä ja eilistä viileämmällä asemalla rinkkoinemme. Petroskoissa aikaa oli kolme ja puoli tuntia, joten päädyimme syömään aamiaista juna-aseman kahvilassa. Kontaktia paikallisväestöön luotiin, kun ohikulkevat imitoivat haukotuksiamme. Kahvien ja aamiaisen jälkeen lähdimme käymään Äänisen aalloilla.

Äänisen aalloilla käytiin siis tosiaan melko konkreettisesti. Taksi paikallisen Hämeenkadun rautatieaseman päästä toiseen päähän järvelle maksoi viisi euroa taksilla, ja järven rannalla seisoi Suomen tasavallan pääministeri Otto Wille Kuusisen patsas toivottamassa meitä tervetulleiksi. Hetken jäällä hypitttyämme ja turistikuvia otettuamme palasimme trollikalla (n. 0,38 €: täällä joukkoliikenne on sopivan hintaista) rautatieasemalle.