7.4. Lähtöpäivä. Olemme saaneet itsellemme suhmuroitua taksit sekä toimistolle että hotellille. Toimistolle jäivät kiitoskirje sekä tuliaisherkkuja Suomesta – avain saatiin heitettyä toimiston parvekkeelle kaltereiden välistä ulkoapäin. Taksikuski ei heti ymmärtänyt, mille asemalle halusimme, mutta elekieli ja alkeisvenäjä auttoivat meidät (oikealle) rautatieasemalle. Edessä on 27 tunnin junamatka Pietariin, mistä jatkamme takaisin Helsinkiin.
Vaikka ohi lipuvan Murmanskin harmaa, geometrinen ja likainen ympäristö masentaakin, antaa paikallinen toiminta toivoa oikeansuuntaisesta kehityksestä. Olemme tutustuneet useisiin kymmeniin yhdistystoimijoihin, opiskelijoihin, poliitikkoihin ja kansalaisaktiiveihin, joihin todella toivomme voivamme säilyttää kontaktin tulevaisuudessa. Erityisen positiivinen olen ihmisoikeusjärjestö Humanistic Movement of Youthin ja paikallisten vegaanien suhteen, jotka tuntuivat olevan erityisen tosissaan yhteistyön kanssa. Käyntikortit ja sähköpostiosoitelappuset painavat lompakossa, ja kotiin palattuani alkaa kiitossähköpostien kirjoittaminen sekä jatkotoimenpiteiden stormaaminen.
Kaupunki, jonka jätämme taaksemme, on eri paikka kuin mihin saavuimme. Hiilijunavaunut ja ydinreaktorilaivat ovat saaneet elämän; tarinan ja historian. Ympäristöongelmat ovat todellisia, ja niiden parissa ahertavat ihmiset työskentelevät mahdottomalta tuntuvan mission saavuttamiseksi. Toivon todella, että kontaktit ja vertaistuki antavat paikallisille energiaa. Olemme pohtineet, mahtaako kotimaassa enää kehdata valittaa ihmisoikeusrikkomuksista tai huonosta luonnonsuojelusta.
Junamatkan aikana keksimme hassunhauskoja huononhuumorinvitsejä sekä -pelejä, ja Pietarissa ehditään sählätä jonkin aikaa tavaransäilytyskoppien kanssa (tulos: yksi unohtunut numerokoodi ja 80€ lasku, menetettyjä hermoja, naurua ei-millekään, kaappivastaava, ylempi kaappivastaava ja mekaanikko sekä sekoilua rahanpalautuksen kanssa). Pietari-Helsinki -välillä ymmärsimme lopulta, että olemme oikeasti selvinneet matkasta hengissä, ilman pahempia vastoinkäymisiä, takaisin Suomeen. Matka oli ollut mahtava ja porukka upea, ja tunnelma oli sen mukaista.
***
Vasta Suomessa muille ihmisille asioista puhuessani alan sisäistää Venäjällä kuulemiani asioita – Arkea, jonka keskellä paikalliset elävät. Istun seuraavana päivänä puoluetoimistolla keroitelmassa matkakokemuksiani, ja ymmärrän pikku hiljaa, etten ole elänyt dokumenttia. Olen puhunut miljoonien ihmisten arkipäivästä, kuullut tuhansien ekosysteemien tuskanhuudot, nähnyt epärealistisen ankean arkipäivän. Silti olen saanut toivoa aktiivisten ihmisten ponnisteluista ja innostuksesta. On lähes hupaisaa, miten tarkasti murmanskilaiset toimijat ovat omaksuneet länsimaalaiset arvot ja tavoitteet.
Yritän olla positiivinen kokokaisuuden suhteen. Tiedän, ettei yksi pieni puolueen paikallisyhdistys voi pelastaa koko maailmaa, mutta ehkä tällä kertaa voidaan ”think globally and act globally”. On uskomatonta, miten lähellä mutta silti niin kaukana Venäjä voi olla. Jos kokonaisuuteen voivat vakuttaa pienet teot, haluan olla mukana sysäämässä maailman suurinta valtiota oikeaan suuntaan. Tärkeää on välittää, tietää, levittää tietoa, tehdä yhteistyötä ja olla mukana työntöliikkeessä. Työn tekijöitä saattaa toistaiseksi olla vähän, mutta joukko kasvaa ja, mikä tärkeintä, sillä on reilusti enemmän energiaa sekä tahdonvoimaa kuin muilla!
Matkaryhmä kuittaa
